Täällä ollaan!

Täällä sitä nyt ollaan, vihdoin ja viimein! Olo on tällä hetkellä vielä vähän epätodellinen ja pöllämystynyt, mikä johtuu varmaan osittain väsymyksestä ja aikaerosta.

Pakkaaminen oli ihan kamalaa. Jenkit raahavat tänne vanhempiensa avolava-autoilla laatikollisittain tavaraa, ja minun olisi pitänyt saada kamani mahtumaan yhteen 23:n kilon matkalaukkuun ja kahdeksan kilon käsimatkatavaraan. Tuleva reissu jännitti vähän muutenkin, eikä pakkaamisongelmat auttaneet asiaa yhtään. Olihan minulla lista kaikista pakollisista ja vähemmän pakollisista tavaroista, mutta mitä, jos kuitenkin unohdan jotain todella tärkeää? Ja miten ihmeessä valitsen näistä tuhannesta vaatekappaleesta juuri ne parhaimmat ja tarpeellisimmat? Eihän sinne laukkuun loppujen lopuksikaan mahtunut kuin pieni osa kaikesta siitä, mitä olisin halunnut ottaa, mutta mitään kovin tärkeää (mitä ei täältä saisi) en ole ainakaan vielä huomannut puuttuvan. 

Matka meni loppujen lopuksi ihan kivasti, vaikka se olikin pitkä ja raskas. Laskeskelin, että siitä, kun lähdin kotioveltani siihen, kun pääsin vihdoin huoneeseeni nukkumaan, oli noin 32 tuntia. Painava käsilaukku, reppu ja talvitakki mukanani oli oikeasti välillä vähän hankala liikkua – varsinkin silloin, kun olisi pitänyt kiirehtiä jonnekin. 

Onneksi päällä olevia vaatteita ei punnita!

Matka lyhyesti: Onnibussilla kuuden tunnin reissu Kuopiosta Helsinkiin. Muutama tunti nukkumista matkalla. Saapuminen Kiasmalle vähän ennen aamukuutta. Finnair-bussilla lentokenttää kohti. Lentokentällä odottelua noin seitsämän tuntia: ruokaa, pari leffaa ja How I met your mother –jaksoja. Puraisin vahingossa itseäni sormesta niin, että siitä alkoi vuotaa verta (!?). Finnairin kolmen tunnin lento kohti  Heathrow’ta. Kuivaa pastasalaattia ja musiikkia. Heathrow’lla juoksemista, bussi- ja junamatka toiseen terminaaliin, lisää juoksemista, jonotusta, kauhea jano ja kuumuus. British Airwayssillä kohti Bostonia. Ihan mahtavaa ruokaa (tämä oli yllättävää), The angriest man in Brooklyn-leffa, nukkumista ja vieressä istuvien miesten ohi kömpimistä. Bostonissa parin tunnin jonotus, kynän etsimistä (lainasin joltain brittimieheltä) ja sormenjälkien ottoa. Laukku oli tullut perille! Vähän lisää odottelua. Kolmen tunnin bussimatka kohti Providencea. Providencessa  taksin etsimistä. Ei löydy. Matkalaukkujen raahaamista jyrkkää mäkeä ylös italialaisen pojan kanssa. Vihdoin perillä. Avaimet ja orientaatiopaketti. Lukitsen itseni vahingossa huoneeseeni. Ei toimivaa kännykkää, ei numeroa mihin soittaa. Facebook viesti asuntolan ryhmälle. Minuutissa kolme ihmistä on päästämässä minua ulos. Jee. Nukkumaan yhden aikaan (Suomen aikaa aamuseitsemältä). 

Nämä muutamat ensimmäiset päivät ovat olleet melkoista härdelliä. Torstaina ja perjantaina oli orientaatio vain meillä ulkomaalaisille opiskelijoille, mutta ohjelmaa oli sitäkin enemmän. Onneksi ihan kaikki ei sentään ollut pakollista, mutta yritin kuitenkin mennä niin moneen tilaisuuteen, kuin mahdollista. Meidät jaettiin noin kymmenen hengen ryhmiin, joista jokaisella oli yksi mentori. Tämä mentori ja ryhmä säilyy samana koko vuoden, ja näemme virallisesti kaikki toisiamme aina parin kuukauden välein. Mentorini on aivan ihana ihminen, joten ei todellakaan pelota olla häneen yhteydessä tarvittaessa! Tutustuin myös ihan kivasti oman ryhmäni jäseniin, sillä meillä oli paljon yhteistä ohjelmaa, pelejä ja kilpailuja muita ryhmiä vastaan. Kaiken kaikkiaan minusta oli todella hyödyllistä, että meillä ”maahanmuuttajille” oli oma orientaatio. Sai tutustua rauhassa kampukseen ennen jenkkioppilaiden tulemista, ja kävimme paljon asioita läpi muun muassa kulttuurieroihin ja käytännön asioihin (viisumit, työnhaku, pankkiasiat) liittyen. Onhan se myös totta, että toinen ulkomaalainen oppilas ymmärtää paremmin esimerkiksi sopeutumisvaikeudet ja koti-ikävän.

Eilen muutkin oppilaat saapuivat tänne, ja tämä ”normaaliorientaatio” ei ole onneksi aivan niin tiukasti aikataulutettu, kuin ensimmäinen. Orientaatiotilaisuuksien lisäksi olen ehtinyt käydä jo hankkimassa itselleni töitä koulun ruokalasta, ostamaan paikallisen puhelinliittymän, käymään viemässä maahanmuuttopaperini tarvittaviin paikkoihin, perustamassa amerikkalaisen pankkitilin, ja ostamassa huoneeseeni kaikkea tarpeellista, mitä en tänne Suomesta saanut tuotua. Eipähän ole ainakaan käynyt aika pitkäksi, sen voin sanoa!  Myös meidät on jaettu ryhmiin niin, että yhden rakennuksen yhden kerroksen asukkaat ovat samassa ryhmässä. Jokaisella ryhmällä on sitten muutama ”johtaja”, joka asuu samassa kerroksessa ja auttaa vähän kaikessa mahdollisessa. Naapurini ja kerrokset johtajat ovat myös ihan superkivoja, joten tulen varmasti viihtymään täällä hyvin. 

Minulla olisi niin hirveästi kerrottavaa esimerkiksi huoneestani, töistä, kampuksella ruokailuista, tulevasta lukujärjestyksestäni, Providencesta kaupunkina, oppilaista ja opettajista, opiskelusta… Näiden ensimmäisten päivien aikana on tapahtunut niin valtavan paljon, että voisin kirjoittaa siitä romaanin. Sen sijaan, että yrittäisin saada kaiken mahtumaan tähän esimmäiseen postaukseen, ajattelin käsitellä näitä asioita vähän yksi kerrallaan (vaikken millään malttaisikaan odottaa, heh). Onhan tässä neljä vuotta aikaa kirjoitella. Ensi viikon aikana tapaamme omia ”opojamme”, teemme alustavat kurssivalinnat ja aloitamme niin sanotun kurssien shoppailun. Seuraavassa postauksessa kerronkin siis varmaan lisää opiskelusta, kurssivalinnoistani ja ensimmäisistä luennoista!

Näin yleisesti sanottuna olen viihtynyt aika mahtavasti. Kaikki ovat ihan älyttömän avuliaita ja mukavia, ja ihmisiin on todella helppo tutustua. Mitään sydänystäviä en luonnollisesti ole vielä ehtinyt saada, mutta kivoja tuttavuuksia sitäkin enemmän. Täällä on itse asiassa todella hankalaa olla tutustumatta ihmisiin, vaikka olisikin luonnostaan vähän varautunut ja epäsosiaalinen, kuten minä. Välillä on vähän ärsyttävääkin, kun haluaisin vain istua jossain rauhassa, mutta aina joku tulee heti juttelemaan! Uskon todella, että tulen nauttimaan ajastani täällä. Tässä vaiheessa on monia epäselviä asioita ja tuleva tietysti jännittää vähän, mutta uskon, että tulen pärjäämään oikein hyvin, jos vain käytän hyväkseni sen avun ja tuen, mitä täällä tarjotaan. Yksi hienoimmista asioista täällä on mielestäni nimenomaan se, että apua saa aina. Kenenkään ei tarvitse jäädä yksin, koski ongelma sitten mitä tahansa. 

Minusta tuntuu, että olen tullut kotiin.