Hei!
Pahoittelen tätä
hirvittävän pitkää taukoa! Monta kertaa olen halunnut kirjoittaa, mutta sitten
on aina muka ollut jotain kiirettä tai parempaa tekemistä, ja kirjoittaminen on
siirtynyt ”ensi viikonloppuun”. Nyt lukukausi onkin jo puolenvälin paremmalla
puolella, ja jopa kevään merkkejä alkaa pikkuhiljaa näkyä. Tässä vaiheessa
olisi ehkä tarpeen tehdä pieni väliaikakatsaus siihen, mitä näiden parin
kuukauden aikana on tullut tehtyä.
Aloitetaan nyt vaikka
opiskelusta, kun koulua tänne on kuitenkin pääasiassa tultu käymään. Viime
postauksessa esittelin kurssini, ja noiden lisäksi päätin lopulta ottaa vielä
viidennen kurssin, joka on kognitiivista psykologiaa. Pitkään mietin sitä, onko
viiden kurssin ottaminen järkevää vai ei. Toisaalta olisi mukavaa, kun olisi
vähemmän stressiä ja vähemmän koulutöitä – toisaalta olisi hyödyllistä saada
introkurssit käytyä läpi nyt, jotta voisi myöhemmin ottaa enemmän syventäviä ja
soveltavia kursseja. Viimein se oli ruotsin opettajani, joka sai minut ottamaan
tuon viidennen kurssin. Hän nimittäin epäili (virheellisesti, minkä tulin
myöhemmin huomaamaan), että tuo Ruotsin kurssi saattaisi olla liian helppo
minulle. Ajattelin sitten ottaa Ruotsin vähän niin kuin huvin vuoksi siihen
sivuun, ja pudottaa sen myöhemmin, jos siltä tuntuu. Pidän kuitenkin ruotsin
kurssistanikin paljon, joten luulen, että menen näillä kursseilla lukukauden
loppuun asti.
Kadunko viiden kurssin
ottamista? Silloin tällöin kyllä, mutta pääasiassa en. Kiirettä on riittänyt,
ja välillä on tuntunut, ettei aika millään riitä kaikkeen. Näin on käynyt
kuitenkin vain pahimpien koesumien aikaan, ja yleisesti ottaen työmäärä on
säilynyt ihan kohtuullisena. Nyt kun jo tietää, miten mihinkin oppiaineeseen
kannattaa opiskella (ja mitkä luennot voi suosiolla jättää väliin), voi oman
ajankäytön suunnitella hieman helpommin. Pidän jokaisesta kurssistani, ja
kaikissa olen oppinut ainakin uutta, mielenkiintoista, ja hyödyllistä. Lempparini
on ehdottomasti kliininen psykologia; helpoimmat ruotsi ja tilastotiede;
hyödyllisin englanti; ja hauskin kognitiivisen psykologian professori. Myös se,
että jokainen kurssini on niin erilainen, on osoittautunut hirmuisen tärkeäksi.
En jaksaisi millään viittä tiedekurssia, viittä matematiikan kurssia, tai
viittä vahvasti lukemiseen painottuvaa kurssia. Kaikesta huolimatta en usko,
että tulen ottamaan viittä kurssia koskaan toiste – ei siksi, että tämä kokemus
olisi ollut niin kauhea, vaan siksi, ettei minulla luultavasti tule enää ikinä
olemaan näin ns. helppoja kursseja.
Mites sitten
sosiaalinen elämä? Mitä se sellainen on? Pitkään se olikin melko vähäistä, ja
rajoittui pääasiassa kämppiksen kanssa jutusteluun, työkavereiden kanssa rupatteluun,
ja luokassa käytyihin keskusteluihin. Nyt tässäkin asiassa on vihdoin
tapahtunut edistystä, ja ensi vuosi näyttää vielä lupaavammalta. Jotta
ymmärtäisitte paremmin mistä puhun, minun täytyy varmaan kertoa lyhyesti,
kuinka asumisjärjestelyt täällä toimivat. Ennen ensimmäistä (freshman) vuotta,
jokainen täyttää lomakkeen, jonka perusteella huonekaverit määräytyvät. Omaa
huonekaveria tai sitä, missä asuu, ei voi itse päättää (tosin voi toivoa
esimerkiksi ”hiljaista kerrosta” tai ”päihteetöntä kerrosta”). Tietyt
rakennukset kampuksella ovat yleensä pelkkien ensimmäisen vuositason
opiskelijoiden asuttamia. Seuraavien kahden vuoden järjestely onkin sitten
hieman erilainen. Yleisin tapa on se, että kerätään 2-10 hengen ryhmä, ja
osallistutaan niin sanottuun asumusarvontaan. Tietyt rakennuksen/huoneet ovat
kakkosvuositason opiskelijoiden valittavissa, ja tietyt kolmannen- ja
neljännenvuositason opiskelijoiden valittavissa. Jokaiselle ryhmän jäsenelle
arvotaan numero, joiden keskiarvon mukaisessa järjestyksessä ryhmät saavat
valita, minne haluavat asumaan. Jokaisen ryhmän jäsenen ei tarvitse valita
samaa rakennusta tai huonetta (eikä täällä 10 hengen huoneita olekaan), mutta
jokaisen ryhmän jäsenen tulee valita samalla kertaa. Hyvällä tuurilla pääset
siis juuri sinne, minne haluatkin – huonolla tuurilla valitset niistä harvoista
vaihtoehdoista, jotka vuorollasi sattuvat olemaan jäljellä.
Toinen vaihtoehto
on hakea asumaan sisar- tai veljeskuntiin (näihin haku on ihan oma järjettömän
monimutkainen prosessinsa, jota en käsittele sen tarkemmin), tai erityisiin
program houseihin. Näitä on muun muassa tietotekniikasta kiinnostuneille,
ranskan kielestä ja kulttuurista kiinnostuneille, ympäristöaktivisteille ynnä
muille. Päätin sitten hakea kansainväliseen taloon – minulla ei ollut tiettyä
ryhmää tai huonekaveria, kenen kanssa olisin halunnut osallistua arvontaan, ja
toisaalta ajatus pienemmässä yhteisössä asumisesta muiden kansainvälisten
opiskelijoiden kanssa tuntui houkuttelevalta.
Hakiessani en
vielä tajunnut, kuinka iso prosessi se loppujen lopuksi olisi. Taloon haki noin
130 ihmistä, mutta tilaa on vain reilulle 30:lle, joten totta kai talon
nykyiset asukkaat halusivat ottaa hakuprosessista kaiken irti, ja tehdä oikeita
valintoja. Ensin meidän tuli täyttää lomake, jossa kyseltiin vähän kaikenlaista
maan ja taivaan väliltä. Sen jälkeen menimme 15 minuutin haastatteluun, jossa
oudot kysymykset ja tilanteet jatkuivat (löysin itseni laulamasta Suomen
kansallislaulua ja tanssimasta ympäri huonetta Nicki Minajin tahtiin – asioita,
joista minua tullaan muistuttamaan varmaan vielä monta kertaa). Tämä oli
kuitenkin vasta alkua. Haastatteluiden perusteella valitut kutsuttiin
pienimuotoisille teekutsuille - mikä siis käytännössä tarkoitti ainakin 100:a
ihmistä pienessä tilassa, kovaa meteliä, keksejä ja Liptonia – jonka jälkeen
lähdimme jatkoille läheiseen yökerhoon. Kyseisen illan jälkeen porukkaa
karsittiin vielä lisää, ja jäljelle jääneet kutsuttiin uusiin pippaloihin,
joiden teemana oli sillä kertaa viini ja juusto. Vasta näiden juhlien jälkeen
saimme kuulla lopulliset valinnat.
Jos olisin alun
perin tiennyt, millainen hakuprosessi tulee olemaan, en tiedä, olisinko edes
uskaltanut hakea. Ennen ensimmäisiä juhlia jännitin ihan hirveästi, ja paikalle
tullessani tunsin olevani aivan hukassa. En ole tunnetusti kovin hyvä tekemään
tuttavuutta vieraiden ihmisten kanssa, ja lähes kaikki paikalla olijat tunsivat
ainakin jonkun entuudestaan. Tuntui hankalalta tuppautua noin vain vieraaseen
porukkaan. Jotenkin kaikki kuitenkin alkoi sujua, ja muutamat erityisen
huomaavaiset ihmiset tulivat puhumaan minulle ja esittelemään minut ystävilleen
huomattuaan, kuinka eksyneeltä näytän. Toisiin juhliin mennessä olo oli jo
vähän varmempi, kun tunnistin jo useita tuttuja kasvoja, joille uskalsin mennä
puhumaan. Jossakin vaiheessa rohkaistuin ja kävin jopa oma-aloittaisesti juttelemassa
uusien ihmisten kanssa. Silti en missään vaiheessa uskonut, että voisin
oikeasti päästä sisään, mutta niin siinä vain lopulta kävi. Tuntuu mahtavalta,
että olen vihdoin löytänyt porukan, johon tunnen kuuluvani. Hirmuisen määrän
ihmisiä, joiden kanssa tunnen olevani samalla aaltopituudella. Illanistujaisia,
joihin uskallan mennä tuntematta oloani ulkopuoliseksi. Yksi hienoimmista
asioista on myös se, että meitä on ihan joka puolelta maailmaa – Euroopasta, Aasiasta, Afrikasta, Etelä- ja
Pohjois-Amerikasta. Huonekaverini ensi
vuodelle on Kroatiasta, ja vaikuttaa todella mukavalta. Odotan siis ensi syksyä
oikein levollisin mielin!
